AJATUKSIA JOISTAKIN VALMISTUNEISTA ELOKUVATEOKSISTANI: |
Oli sydämeenkäyvän kaunista - niin kuin aina kuvauksissani. |
Kuva: Markku Itkonen |
|
|
Sain käsiini Hämeenlinnan Marja Myllyniemeltä Alensanteri Ahola-Valon lapsena kirjoittamat "Koulupojan päiväkirjat" vuonna 2000. Luettuani niitä 50 sivua ajattelin, että näistä täytyy tehdä elokuva. Luettuani vielä toiset 50 sivua ajattelin, että MINUN täytyy tehdä näistä elokuva. Prosessi kesti 5 vuotta. Viimeisessä rahoitusneuvottelussa käyttäydyin erikoisesti, pidin hurmioksellisia puheita seisten. Ystäväni Laila Mäkinen kommentoi jälkeenpäin: juuri sellainen oli Ali. Elokuva palkittiin mm. Kreikan, Tel Avivin ja Iranin festivaaleilla. Intiassa keskustelu ja mediahuomio oli valtava. Ali-poika oli 100 tai 200 vuotta aikaansa edellä. Luultavasti 200 vuotta. |
KYYTIÄ MOOSEKSELLE 2001 (75 min, fiktio) Idea varhaisnuorten improvisoimista tarinoista kymmenen käskyn pohjalta vakuutti rahoittajat Millenium-ajankohtana. Sain luvan tehdä fiktion ilman käsikirjoitusta. Oli kiehtovaa tehdä casting, kun sai ottaa seikkailuun mukaan jokaisen karismaattisen tyypin, joka koekuvauksissa kykeni läsnäoloon, improvisaatioon ja vuorovaikutukseen. 10 paikkakunnalla 6 varhaisnuorta laittoi itsensä likoon. Dokumenttikuvaaja Marita Hällfors teki upeaa työtä. Olin pitkään haaveillut tällaisesta mahdollisuudesta ja siitäkin tuli totta. Jostain syystä valmiit polut eivät kutsu minua luokseen. Aaro Hellaakosken sanoin: "Ken tietä käy, se tien on vanki ja vapauden tarjoo vain umpihanki." 52 KM KUHMOSTA MEHTÄÄN 1999 (45 min, dokumentti) Tapasin Kuhmon Tarjan. Minut pyydettiin ohjaamaan dokumentti kansainväliseen sarjaan 17-vuotiaista tytöistä ympäri maailman. Suomen paikaksi oli jo valittu Kainuu. Sehän sopi: isäni on sieltä kotoisin. Haastattelin kolmen lukion perukan tytöt ja löysin Tarjan, joka erottui heti massasta. Tarja oli niin kaunis ja niin sinut itsensä ja ympäristönsä kanssa, että nautin silloin ja nautin yhä hänen rauhottavasta seurastaan. Kävimme Kuhmon kuvauksissa useita kertoja vuoden aikana. Ajoimme autolla Helsingistä 600 kilometriä. Joka kerta ennen perukkaan siirtymistä, söimme Kuhmon torin laidalla ravintola Känsäkourassa muikut ja muussin. Ekalla kerralla ruoan tulo kesti 1,5 tuntia. Fantastista, siitä tuli siirtymäriitti toiseen ajankäsitteeseen. Viimeisellä reissulla hehkuttelimme koko matkan Känsäkouran pysäyttävästä voimasta. Perille sanottiin, ettei ole muikkuja tänään. Vuolas voihkiminen tuotti tuloksen: emäntä lähti muikkuja pyydystymään. Saatiin pyhä ruoka. Perukassa Tarjan kotona juotiin kahvia viisi kertaa päivässä ja naurettiin lärpätyksen lomassa niin paljon, että palkasta tuli huono omatunto.ENKELEITÄ JA PIKKUPIRUJA 1998 (18*30 min, draamasarja) Jos joku työ on ollut viedä hengen, se oli tämä. Ohjasin yksin 91 kuvauspäivää toukukuusta marraskuuhun. Samalla tämä työ opetti minut tuntemaan rajani ja lisäsi luottamustani elämässä selviämiseen. Sarja tuli telkkarista ulos samaan aikaan kun lisää kuvattiin. Osa 5 sensuroitiin selkäni takana. Tytöt saivat kyllä jutella orgasmista, mutta aikuiset eivät saaneet lasten sarjassa suudella. Minulla kilahti, apulaisohjaaja laittoi kuvaukset poikki ja vei minut mökilleni lepäämään. Nukuin putkeen 48 tuntia. Kuvaukset jatkuivat. Sitten paloi kuvausten aikana meidän koti. Puhelimen vastaajassa oli viesti: "Täällä Oskari, koti paloi, tuu!". Tuli vei kolme kuvauspaikkaakin, sillä sarjaa kuvattiin meillä kotona. Autotalli säilyi, sinne lavastettiin uusi huone sarjaan ja asuimme siellä mieheni kanssa. Kuvaukset jatkuivat. Kerran sain kuvauspäivän aikana paniikkihäiriön, mutta pyysin ihanaa kamera-assistenttia, Jari Kivelää, ohjaamaan ja kutsuin mieheni hoitamaan minut kuntoon. Kuvaukset jatkuivat keskeytyksettä. Kerran ohjasin puoli päivää etätyönä monitorin ääreltä, kun virtsatieoireet nostivat kuumeen, mutta puolessa päivässä antibiootti puri ja seison taas kameran vieressä. Yhtään varapäivää ei lopulta tarvittu ja budjetissa pysyttiin. Jouduin kieltäytymään seuraavasta työstä, upeasta Pieni Pyhiinvaellus-elokuvasta, koska työuupumus kesti kolme kuukautta. Olipahan sitten aikaa maalata kauniiksi palanut kotimme.ROSA WAS HERE 1993 (52 min, lasten roadmovie) Läpimurtoelokuvani, jonka pääsin tekemään jo opiskeluaikana. Olin toisen vuoden opiskelija Taideteollisessa korkeakoulussa elokuvalinjalla, kun sain puhelun: "Huolitko miljoona kolmesataatuhatta markkaa elokuvan tekoon?". Vastasin, että huolin, vaikka luulin kyseessä olevan leikinlaskun, kun olen tunnetusti sinisilmäinen höpsö. Minut oli valittu sparrausrinkiin jossa kolme nuorta ohjaajaa vuodessa sai tuulta purjeisiinsa eli mahdollisuuden. Matkani oli vaikea ja vaihteikas. Kirjoitin elokuvan itse ja vasta opettelin, miten tehdään taidetta työksi. Ettei odotella inspiraatiota, vaan noustaan ylös sängystä, syödään aamiainen ja ryhdytään arkisesti työhön. En tuota vielä osannut, joten usein minut valtasi pelko ja epätoivo. Kuvausten aikana itkin neljännen kuvauspäivän jälkeen koko yön mieheni kainalossa. Hän kysyi: "Mikä on pahinta, mitä voi tapahtua tämän prosessin aikana?" "Että mä sekoon!". "No, kyllä mä tuun sua mielisairaalaan kattomaan, niin kauan kun sulla on toivoa." Hih. No, kuvaukset sujuivat, lasten roadmovie syntyi ja viimeisen kuvauspäivän aamuna jo tiesin, että haluan tähän ammattiin. Näyttelijöistäni Sannasta ja Soilista, jotka olivat kuvausten aikaan 12-vuotiaita, on tulleet elämänkestävät ystävät. Elokuvasta sain Risto Jarva-palkinnon.KUN TAHTOO 1991 (4 min, opintojen harjoitustyö) Ensimmäinen elokuvani, opiskeluajan harjoitustyö, jonka kesto on neljä minuuttia. Pieni kaunis tarina tytöstä, joka ylittää pelkonsa ja sukeltaa laiturin päästä - pohjamutaan, mutta löytää simpukan. Meidän piti tehdä ensimmäiseni vuonna Taideteollisessa korkeakoulussa kolmen minuutin elokuva. Olin ainut kurssillani, joka pääsi pituudessa näin lähelle. Ekassa työssä on tarve sanoa paljon, usein liikaa. Olin jo 30 v aloittaessani, joten ehkä se auttoi, että työstä tuli ehyt ja tasapainoinen. Hyvä alku uralle, ei se maailmaa muttanut, mutta oli itsensä kokoinen. Kävin sen kanssa 9 kansainvälisellä festivaalilla |
ELÄMÄNPOLULLA HENKIEN KANSSA 2008 (tositarina, 28´)
MALEENA 2008 (6*30 min, draamasarja) Maleena-sarja tulee televisiosta vuoden 2009 lopussa. Se on luultavasti kaunein ja syvällisin teokseni aiheenaan äidin kuolema lapsen näkökulmasta. Kuvaukset tapahtuivat pittoreskissa Kristiinankaupungissa. Näyttelijät kautta linjan hurmasivat läsnäolollaan. Eräänkin kerran itkin monitorin ääressä kuvan aikana niin, että händin tuskin sumulta näin ruudun. Vieressäni näin valoa vasten lavastajan kyynelten kimaltavan virtauksen. Täydelliset kuvaukset: jopa taivas antoi, mitä toivoin. Ensi-illassa 600-päinen yleisö nousi taputtamaan istuttuaan kolme tuntia jumppasalin puupenkeillä ja taputuksille ei meinannut tulla loppua. Tämä teos tulee koskettamaan ja herättämään jälleen kerran kysymyksen: "No, onkos tämä nyt sopivaa lapsille?"
VILLI KATSE 2006 (43 min, dokumentti) 
VALO 2005 (82 min, pitkä fiktio)